Hei! Olen Harri, 1977 syntynyt miespuolinen inhimillinen olento, ja olen roikkunut yliopistolla historian opintojeni liepeillä vuodesta 1998. ”Historian opiskeleminen” kuulostaa mielestäni jotenkin hölmöltä. Oikeasti olenkin puhelinhaastattelija, vaatimattomasti menestynyt kuvittaja, itseoppinut sarjakuvapiirtäjä ja satunnainen pätkätyöläinen yleensä. Asun ja enimmäkseen elänkin yksin ja – ainakin vielä toistaiseksi – pidän siitä. Käytän paljon vapaata aikaani varsinkin lukemiseen, joskin suhteessa käyttämääni aikaan olen saanut luetuksi melko vähän.

Maailmankuvaani haluaisin yrittää valottaa, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta. Saattaa olla, että juuri tämän määrittelyn työläyden, hankaluuden ja pohjimmaisen epämielenkiintoisuudenkin vuoksi minulla on tarve piirtää pöllökuviani. Piirrosten kautta kenties juuri maailmankuvani ilmaiseminen on helpompaa, vaikka ratkaisumalli onkin vähän epätäydellinen.

Mainittakoon silti, että maailman- ja ihmiskuvaani (ja miksei myös eläinkuvaani) ovat vaikuttaneet yleisinhimillisten seikkojen ohella ainakin opiskeluvuoteni, ja yksittäisistä auktoriteeteista (eri aikoina vaihtelevalla voimakkuudella ja melko pitkäaikaisen harrastelun kuluessa) varsinkin Marx, Jung ja Luther. Korostan tässä heti etten ole mikään spesialisti enkä varsinkaan dogmaatikko. Jälkimmäinen en tietysti voisi ollakaan, sillä edellä mainittu kolmikko ei oikeastaan lainkaan mahdu saman kahvipöydän ääreen, ei ehkä samaan huoneeseenkaan. Kyseisten melko tomuisten herrojen vaikutus sieluuni ja persoonallisuus-riepuni kehitykseen ei siis ole suora. Se on kiero.

Seuraa eräänlainen epäseksikkyyden katharsis: natsi-Saksan asiat tunnen oikeastaan liiankin hyvin. Jälleenkään en ole alan asiantuntija, mutta tietomääräni on riittävä huutaakseen tuskaisena omaa käyttökelvottomuuttaan. Nykyään puhutaan usein jostain ”natsikortista”, ja paljon muutakin paskaa puhutaan. Natsikorttia en ymmärrä, ja jos en jotain edes asian eteen työtä tehtyänikään ymmärrä, se on mielestäni paskaa. Sama päti muuten natseihin: he eivät ymmärtäneet paljon mitään ja onnistuivatkin muuttamaan melkein kaiken paskaksi. He pelasivat yksinomaan natsikortilla jo kauan ennen kuin joku pelle moisen kortin keksikään.

Natsi-Saksaa, paitsi petomaisimpien hirveyksiensä osalta, myös yhteiskuntana muutoin, on tutkittu paljon. Siitä on aivan hitsisti yksityiskohtaista tietoa. Pöllöpiirroksissani natsismi henkilöityy tai muuten esiintyy aina silloin tällöin. Sillä on piirrosmaailmassani erityinen ja tavallaan keskeinenkin, oikeastaan varsin tarkka merkitys ja rooli. Muuan kaverini kommentoi kerran natsiaiheisia piirroksiani hieman vältellen – ja uskoakseni häveliään kohteliaasti – että ”natsismi on hankala piirrosaihe kun se voidaan helposti käsittää väärin”. Tätä näkökohtaa minun oli ja on yhtä vaikea käsittää kuin edellä mainitun mystisen ”natsikortin” ideaa. Mielestäni nimittäin natsismia on täysin mahdoton käsittää väärin.

Ja sitten takaisin piirtäjän henkilökuvaan an sich. Olen yleensä aamusella peiliin katsoessani nähnyt maailmankatsomukseltaan vähän ristiriitaisen kristityn. Viime vuosina ovat enimmäkseen luonnontieteet alkaneet hissun kissun kiinnostaa. Ennen kaikkea olen ehkä kuitenkin puuhastelija, harrastelija. Olen monisanainen työstäjä ja kaikessa kuolettavan hidas. Kun useimmat juoksevat ahnaasti maailman mannaa kooten, minä ikään kuin matelen pitkin maan pintaa, tomua tai pölyä keräten. Kun muut tajuavat puolesta sanasta hienopiirteisen sukkeluuden tai loukkauksen, viettävät lomansa Tiibetissä tai Tulimaassa, hyppäävät benjihypyn, moottorikelkkailevat, valaistuvat ja saavat orgasmin, minä jään ihmettelemään mistä oli kysymys, unohdan sitten, lipsahtelen, ehkä pieraisen ja käyn vähän surumieliseksi. Palaan aina, vähän uudesta näkökulmasta, asioihin joiden pitäisi olla jo ikään kuin tuttuja. Vaan eipä silti, usein tuo näkökulmakin on entuudestaan tuttu. Matkanopeuteni osalta, tai luontaisen rytmini, tai omaksumiskykyni puolesta, minun pitäisi oikeastaan olla ihmisen sijasta puu, tai jos ei suorastaan puu, niin kuitenkin vähintään etana.

Mitä pöllöpiirroksiini tulee, näihin ”keskikokoisten eläinteni” ”keskikokoisiin asioihin”, sanon tässä vielä muutaman kauniin sanasen. Olen nimittäin aina joskus saanut kuulla, että kuvani ovat tolkuttomia, päättömiä, järjettömiä, käsittämättömiä tai jopa ”pelkkää hölynpölyä”. Tästä olen mitä jyrkimmin eri mieltä! Piirrokseni näyttävät tolkuttomilta siksi, etten selitä auki yksittäisen kuvan viitekehystä. Ehkä pöllökuvani vaikuttavat hölynpölyltä myös siksi, että sarjakuvamaiselta ilmaisulta odotetaan usein selkeästi erottuvaa, napakkaa vitsiä tai kompaa. Piirroksen pitäisi avautua noin kahdessa sekunnissa, tai vähintäänkin ylipäätään avautua. Tässä tehtävässä piirrokseni epäonnistunevat lähes kategorisesti. Jos jossakin pöllökuvassani on toimiva vitsi, on se tietysti piirrokselle vain eduksi, vaikkakin kyseessä on silloin yleensä onnekas vahinko tai puhdas sattuma.

On tietysti paikallaan kysyä, miksi ylipäänsä piirrän eläinjuttujani, jos olen niin pöllömäinen, etten osaa edes kertoa vitsejä enkä viihdyttää tai ilostuttaa lukijaa. Oikea vastaus on, että piirrän niitä ylipäätään ilmaistakseni jotakin, mikä kulloinkin pääni sisällä pyörii ja täytyy saada sieltä nopeasti ulos, ja jonka ilmaisemiseen puhuminen ja kirjoittaminen ovat liian hitaita ja tuskallisen työläitä keinoja asettaessaan liikaa vaatimuksia muodon selkeydelle. Lisäksi piirrosteni taustalla olevat päähänpälkähdykset ovat omasta mielestäni tavalla tai toisella hauskoja tai ainakin naurettavia. En tekisi yhtään piirrosta, jollei jokin ristiriita raivostuttaisi, ärsyttäisi tai edes myhäilyttäisi siinä määrin, että se on paras pusertaa ulos maailmaan (joku sanoisi ehkä: ulostaa), kuvata niin suoraan kuin osaan ja voin. Tähän keskikokoiset eläimeni antavat minulle mahdollisuuden.

Kuvien viitekehykset vaihtelevat rajusti (tilastollisessa mielessä). Niinpä samankin eläinhahmon ”tehtävät” muuttuvat kunkin kuvan tarpeiden mukaan. Esimerkiksi Pöllö saattaa ilmaista yhdessä kuvassa jotain satunnaista mielenliikettäni, toisessa jotain yleisinhimilliseksi tulkitsemaani toiminta- tai suhtautumistapaa, kolmannessa taas jonkun todellisen henkilön käyttäytymistä jossain ohikiitäneessä, yhtä todellisessa arkipäivän tilanteessa. Piirrosten sidos sekä ulkoiseen että sisäiseen maailmaani on siten mielivaltainen ja kosketuspinnaltaan satunnainen. Tuo sidos on kuitenkin aina olemassa, vaikka aines sen taustalla vaihtelee aivan triviaalista keskeisen olennaiseen ja höyhenenkepeästä haudanvakavaan. Sidoksen olemassaolon todistaa se heikompi tai voimakkaampi suivaantuneisuus (nykysuomeksi vitutus), joka liikkumattomana liikuttajana on potkaissut piirrosta perseelle niin että se on lopulta singahtanut määrittelemättömän kaaoksen alkutilasta konkreettisen kaksiulotteisen olemassaolonsa piiriin.

Keskikokoisten eläinteni valmius auttaa minua tässä prosessissa johtuu niiden Luojalta tai jostain muualta lahjakseen saamasta asenteesta, joka on yleensä suorastaan ällistyttävän itseriittoinen. Erityisesti eläimilleni on yhteistä, etteivät ne kykene ymmärtämään vieraiden aivojen, vieraan mielen, vieraan maailmankuvan olemassaoloa. Juuri siksi eläimet ovat pienestä, perunamaisesta olemuksestaan huolimatta hyvin itsevarmoja, eikä niillä oikeastaan ole minkäänlaista häpyä. Maailma koostuu eläimilleni siten vain ”asioista”, ja koska eläimet ovat itse keskikokoisia, ovat nuo asiatkin kaikki ”keskikokoisia”, täysin riippumatta siitä, millaiset asiat milloinkin ovat kyseessä. Eläimet eivät tunnusta merkityksiä, koska eivät tunnista niitä. Mihin eläimeni koskevatkin, se kääntyy nurinpäin ja omaksi pila- tai irvikuvakseen alta aikayksikön. Tai oikeastaan: on nurinpäin jo siinä vaiheessa kun kynänkärki koskettaa paperia. Mutta huomattakoon: vasta silloin.

Picasso sanoi joskus, että hänen maalauksensa ovat aseita. Ja Simo Frangén sanoi kerran, että jos ei ole omia ajatuksia, täytyy lukea muiden ajatuksia. Peesaan siis vähän Picassoa ja sanon että pöllökuvatkin ovat aseita, nimenomaan aseita.

Siinä se! Aseitahan ne ovat, pöllökuvat.

Linkki kotisivulleni www.harrihaarala.fi
harri.haarala@gmail.com